Siinä sitä ihmeteltiin hampaiden ja leukojen asentoa. Minä potilastuolissa makuuasennossa ja oikojahammaslääkäri omassa tuolissaan pää kohti avoinna olevaa suutani.
Hammaslääkäri ohjeisti minua avamaan, puremaan ja sulkemaan suutani. Vuoronperään ja välillä yhtäaikaa. Samalla hän luetteli erilaisia havaintoja ääneen, jotta hoitaja voi ne kirjata ylös. Tämä oli kaikista helpoin juttu minulle.
Tutkimuksen jälkeen käytiin tilannetta läpi oikomisen näkökulmasta ja sain kuulla matkan olevan pitkä ennen kuin pääsen leukanivelleikkaukseen. Kuinka pitkä? Siihen ei kukaan osaa vastata hoidon alussa. Arviota on turha antaa, koska yksilölliset tekijät ja mahdolliset muutokset vaikuttavat matkan pituuteen. Pituutta voi kuitenkin arvuutella enemminkin vuosissa kuin kuukausissa.
Juttutuokion jälkeen sainkin suuhuni täyden lastin muottiainesta. Maku ei ollut paha, eikä irtoainesta juurikaan joutunut putsaamaan suusta. Tämä tehtiin kahdesti, sillä yläleuka ja alaleuka pitää mallintaa erikseen. Näiden muottien avulla hammasteknikkovelhot taikovat kipsimallit, joita hoidossa tarvitaan.
Seuraavaksi pääsin poseeraamaan kameralle. Kun hammaslääkäri käskee hymyilemään niin, että hampaat näkyy, huomaan vetäväni suuni suureen tekohymyyn, joka muistuttaa enemmän irvistystä, kuin hymyä. Sen jälkeen minut käskytetään seisomaan erilaisissa asennoissa: kuva edestä, kuva sivuilta, laske leukaa. Mietin samalla kääntyillessäni onko selkäni suorassa vai seisonko huomaamattani hieman kumarassa. On muuten vaikea arvioida omaa asentoa. Tuli etäisesti samanlainen tunne, kun käy työfysioterapiassa. Siellä käsketään istumaan suorassa. Luulet istuvasi hyvässä ryhdissä, kunnes fysioterapeutti tulee korjaamaan lähes jokaista niveltäsi parempaan asentoon.
Kuvaussession päätteeksi käyn vielä yhdessä röntgenkuvassa ja tämän jälkeen saan luvan lähteä kotiin. Kotimatkalla olen pelonsekaisen toiveikas. Vihdoin jotain konkreettista alkaa tapahtumaan.