Kirurgin käynti oli ensimmäisenä vuorossa. Katselimme minusta otettuja kuvia ja kirurgi totesi, että leukanivel olisi syytä leikata ja korvata proteesilla. Hän kertoi yksityiskohtaisesti alustavasta leikkaussuunnitelmasta ja siihen liittyvistä riskeistä muovipääkalloa apuna käyttäen.
Vaikka tiesin jo sinne mennessä mikä kohtaloni on, niin keskustelu sai asian konkretisoitumaan. Siinä muovipääkalloa ihmetellessäni yritin painaa mieleeni ne kaikista suurimmat riskit. Tulehtuminen ja uusintaleikkaus, hermovauriot, lihasvauriot, kiputilat. Lista oli pitkä ja päässäni pyöri jo monta ajatusta siitä millainen frankenstein minusta muovataan.
Mustan huumorin varjolla käynti onnistui ja klinikalta ulos kävellessäni huomasin miettiväni jo miten ihmeessä jaksan maata sairaalassa viikon leikkauksen jälkeen. Se tuntui olevan suurin huolenaihe sillä hetkellä. Kyllä ihmismieli on kummallinen.